Näin minusta tuli harrasteäiti

Esikoiseni harrastaa joukkuevoimistelua. Aluksi hän kävi puoli vuotta telinevoimistelussa, mikä oli helppoa ja yksinkertaista, siis minulle äitinä. Kerran viikossa vein hänet treeneihin ja ennen joulua ostettiin kiiltelevä puku ja mentiin seuran joulunäytökseen. Vuoden vaihtuessa tyttö halusi vaihtaa joukkuevoimisteluun. Ja niin alkoi minun tieni harrasteäidiksi.

Toisille harrasteäidiksi päätyminen on luonnollinen olotila omasta lapsuus- ja teinivuosien urheiluharrastuksesta johtuen. He ovat tottuneet siihen, että harrastus määrittää menoja ja vaatii vanhemmilta kuskausapua ja kukkaron nyörien hölläämistä. He kuuluvat jatkumoon, jossa on totuttu järjestämään myyjäisiä, kauppaamaan vessapaperia tai sukkia ja osallistumaan talkoisiin. He osaavat ottaa luonnollisen roolin niin kentän kuin kaukalon reunalla ja huudella kommentteja ja jakaa ohjeita. Sitten olemme me kokemattomat äidit.

Minä kuulun siihen joukkoon, joka harrasti sitä, mitä lähikouluilla ja kerhoissa oli mahdollista. Harrastin liikuntaakin, mutta en  kokenut itseäni liikunnalliseksi ja koulujen pakkopullaliikunta vei sen vähäisenkin riemun. Onneksi ilo löytyi lukiossa osaavan opettajan kannustuksessa. Siksi harrasteäitinä tiedän ainakin kannustuksen merkityksen. Pidän myös sitä hyvänä puolena, että en ole toteuttamassa liikuntaan liittyviä saavuttamattomia haaveita lapseni kautta, koska haaveeni liittyivät muihin harrastuksiin. Se, että harrastus määrittää yhteistä vapaa-aikaa ja vanhempien rooli ei jääkään pelkkään kuskaamiseen, on tuonut uusia haasteita minulle äitinä.

Ensimmäinen haaste tuli vastaan siinä, kun tajusin, että tämä on juuri se harrastus, jossa esiintymisissä on käytössä paljetein ja strassein koristellut puvut, ei valmiina kaupasta ostetut vaihtoehdot. Ja ne strassit ja paljetit vaativat jonkun, joka ne kiinnittää pukuun. Käsityötuntien epävarmuus puski pintaan, kun sain ensimmäistä kertaa puvun ja paljettinauhan kotiin, mutta mukana ei tullut käyttöohjeita. Onneksi sivukorvalla kuuntelu paljasti, että joukossa oli muitakin hikoilevia äitejä. Päätin, että jos lapseni opettelee spagaatin, niin tämä mamma treenaa ja tekee kyllä puvut valmiiksi. Vaikka yrityksen ja erehdyksen kautta, kuten kävi, kun liimasin puvun etupuolelle strasseja ja sain liimajäljet näkymään myös puvun selässä, kun en tajunnut laittaa kankaiden väliin paperia suojaksi.

Toinen haaste syntyi siitä, kun ohjeeksi tuli hankkia valkki ja verkko. Hetken luulin, että puhutaan hevostarvikkeista, mutta kyse olikin nutturanteosta. Talvella tein nutturan tytölle kisapaikalla itse, siihen kului melkein tunti ja paljon huokauksia. Seuraavalla kerralla aikaa meni jo vähemmän, vaikka tehtävän haasteellisuutta lisäsi se, että kisakampaus tehtiin bussissa. Tätäkin suoritusta on helpottanut se, että tuskaa on saanut jakaa muiden äitien kanssa. Nyt nutturat sujuvat, mutta ounastelen, että niiden jälkeen ovat vuorossa erilaiset letit.

Kolmas haaste on ollut rahan kerääminen ja erilaisten tuotteiden myyminen. Onneksi on ymmärtäväisiä sukulaisia, kivoja työkavereita ja lapsen kavereiden vanhempia, jotka ymmärtävät myymisen tuskan. Yllättäviäkin asioita on sattunut. Serkkuni osti tuotteita Facebookin kautta ja sen vuoksi tuli tartuttua toimeen ja tavattua vuosien tauon jälkeen.

Minusta on pikkuhiljaa kehittynyt harrasteäiti, joka ei kyseenalaista kuljettamiseen, kustantamiseen ja kannustamiseen menevää aikaa ja energiaa. Siihen ovat riittäneet ne kerrat, kun on nähnyt lapsen ilon ja esiintymisen riemun ja sen, miten hän on osa joukkuetta ja ylpeä omien taitojensa kehittymisestä. Niinä hetkinä nutturoiden vääntäminen, kangasliimaan takertuneet sormet ja kiireen keskellä treeneihin kuskaamiset tuntuvat siltä, että ne ovat kaiken väärti ja epämukavuusalueelle astuminen on tehnyt hyvää myös äidille.

Kirsi Tikkanen
Kirsi Tikkanen

Kirjoittaminen ja valokuvaaminen kuuluvat niin työhöni kuin vapaa-aikaani. Ammatiltani olen tiedottaja ja maaseudun kehittäjä. Vapaa-ajan ongelmia ei ole, siitä pitävät huolen 50-luvun täysremonttia tarvitseva puutalo ja 7- ja 9-vuotiaat tyttäreni. Ruuhkavuosissa tarpomiseen parasta vastapainoa tuo luonnossa, mieluiten Merenkurkun karun kauniissa maisemissa liikkuminen, kirjallisuus ja ystävien ja hyvän ruoan parissa vietetyt hetket.